Raili Mikkasen historiallinen romaani pohjautuu tositapahtumiin, joista on julkisuudessa vaiettu.

Kirjailija oli lukenut vanhasta Pietarissa ilmestyneestä Vapaus-lehdestä pienen maininnan näistä yli 800 pietarilaislapsista, jotka lähtivät junalla kesäleirille toukokuussa 1918 Länsi-Siperian vilja-aittojen äärelle pakoon Pietarin pahanevaa ruokapulaa. Syksyn tullen kotipaluu ei junalla enää ollut mahdollinen Venäjän sisällissodan vuoksi. Lapset opettajineen joutuivat jäämään Siperian talveen kesävaatteissa ja ilman rahaa.

Amerikan Punainen Risti sai jostain kuulla näistä nälkää näkevistä lapsista ja heitä lähdettiin etsimään. Etsintä tuotti tulosta ja Punaisen Ristin henkilökunta antoi lapsille ruokaa, vaatteita ja sairaanhoitoa. Pian kävi selväksi, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin viedä lapsijoukko opettajineen itään pois taistelevien joukkojen jaloista.

Vladivostokissa 1920 japanilaiset joukot vahvistivat asemiaan ja amerikkalaiset vetäytyivät. Ainoaksi ratkaisuksi löydettiin japanilaisen laivan vuokraaminen. Vanha hiililaiva pikakunnostettiin jonkinlaiseksi matkustajalaivaksi. Heinäkuussa 1920 laiva viimein lähti kohti Pietaria.

Matka ei ollut helppo ahtaassa, tulikuumassa laivassa. Opettajat yrittivät pitää lasten päivärytmin normaalina ja jatkaa opetusta. Monenlaista harmia oli matkan aikana, myös miehistön kanssa.

Panaman kanavan kautta päästiin Atlantin puolelle. Laiva poikkesi useissa satamissa ja ryhmä sai osakseen julkisuutta, juhlaa ja lahjoja. Lehdet kirjoittivat heistä osin hyvinkin ristiriitaisesti ja lapsista tehtiin myös politiikan pelinappuloita.

Euroopan puolella matka eteni Ranskan ja Saksan kautta kohti Suomea.  Punaisen Ristin edustajat eivät halunneet viedä lapsia Pietariin ennen kuin heidän omaisiinsa oli saatu yhteys. Osa omaisista oli jo paennut Venäjältä. Olihan matkaan lähdöstä kulunut jo kaksi ja puoli vuotta.

Suomen ja Venäjän välinen Tarton sopimus oli juuri solmittu, mutta virallisia suhteita maiden välillä ei ollut. Suomen viranomaiset estivät laivan pääsyn Helsinkiin ja lehdet vaikenevat matkalaisista.  Lopulta matkalaisten käyttöön annettiin Karjalan Kannakselta Uudeltakirkolta Halilan parantola. Sinne he asettuivat odottamaan yhteyden saantia omaisiinsa. Viimeiset lapset pääsivät rajan yli vasta 26.1.1921 omaistensa luokse.

Romaanissa kertojana on pietarinsuomalainen opettaja Olga Mäkinen. Olgan oma elämäntilanne ja hänen ajatuksensa tapahtumien kulusta tuovat tapahtumiin arjen läheisyyden, joka historian kirjoituksessa yleensä puuttuu. Mielenkiintoinen kirja!