Olen lueskellut mielenkiintoista Kuivaniemen kyläkirja - vuosisata Jokijärven seudun asutusta -teosta. Kirjan ovat toimittaneet Arvi Jäntti ja Alje Merenmies vuonna 1993.

Kirjasta avautuu eteeni ylä-savolainen kylämaisema, jossa moni uudisraivaaja on rakentanut mökkinsä ja raivannut peltonsa tiettömälle metsäpaikalle. Kuivaniemen kylän pellot ovat kuuluja kivisyydestään. Perheille on leipä hankittu omien viljelysten lisäksi metsätöillä ja kalastuksella Nilakan järvestä. Monenlaista yrittäjääkin on kylällä ollut; nuottakalastaja, turkistarhaaja, laivuri, mansikanviljelijä... Kaikille on yhteistä, että lapset ovat muuttaneet kaupunkeihin opiskelemaan ja töihin. Moni päätyi myös Ruotsiin, USA, Sveitsiin, Tanskaan.
Jäljelle väivät ikääntyvät ihmiset raskaalla työllä raivattujen peltojensa ja rakentamiensa talojen kanssa. Kun aika heistä jättää, niin pellot vesakoituvat. Metsä ottaa takaisin omansa. Rakennukset ränsistyvät ja tilukset myydään "rahamiehille". Muutama sentään palaavat synnynsijoilleen kesäasujaksi. Kunnostavat vanhaa rakennusta asuttavaan kuntoon.
Koulut,  kaupat ja bussilinjat on lakkautettu. Nämä ja muut palvelut on hankittava keskustasta, jonne on peninkulmain matka. Taas on moni vanhus joutunut eristykseen, vaikka nyt on sentään tiet. Voimat ovat ehtyneet eikä ole kulkuvälinettä, jolla päästä palvelujen ääreen. On tullut aika jättää rakkaat kotitanhuat ja muuttaa kyläkeskukseen.

Tämä on niin monen muunkin maaseudun kylän kohtalona.